Yuval Noah Harari on israelilainen historiantutkija ja professori sekä tietokirjailija, joka on kirjoittanut muun muassa teokset Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, Homo Deus: Huomisen lyhyt historia ja 21 oppituntia maailman tilasta.
Teos Universumi vailla merkitystä? on ensimmäinen suomenkielinen analyysi Hararin ajattelusta. Sen on kirjoittanut ekumeniikan dosentti (HY), kirkkoherra Sammeli Juntunen. Lukukokemuksena Juntusen teos on kattava ja Hararin ajattelua paitsi systematisoiva myös analysoiva.
Vaikka en pidä yksinkertaistuksista, niin sanoisin karkeasti yksinkertaistaen, että Juntusen näkemys on kristityn teologin ja kirkkoherran teismi, Hararin taas buddhalaisesta meditaatiosta vakuuttuneen entisen juutalaisen (jos sen suhteen voi olla entinen, koska kyse on myös etnisyydestä, ei vain uskonnosta) naturalistinen materialisti.
Tällainen vastakkainasettelu on periaatteessa hedelmällistä, mutta auttamatta saa myös lukijan kysymään, mikä on kolmas vaihtoehto. Nimittäin en ainakaan itse koe Hararia vain puhtaan tieteen edustajaksi. Hararia kuitenkin pidetään tieteellisenä ajattelijana, kuten postmodernilta Jerusalemin heprealaisen yliopiston professorilta sopii odottaa.
Akateemisen supertähden teorioita kritisoimalla Sammeli Juntunen asettuu teoksellaan Universumi vailla merkitystä? julkisen ja populaarin akateemisen esittämisen jatkumoon. Akateemista puhetta tarvitaan tavan ihmisten keskuudessa, tietokirjoin.
Hararin oletus on, ettei universumissa ole merkitystä. Kaikki sille annettu merkitys on vain ihmisten antamaa. Se sulkee Jumalan huoneen ulkopuolelle. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Jumalat jäävät koputtelemaan jonkinlaisina kummituksina onttoihin seiniin.
Tieteen kentällä eivät jumalat saa enää temmeltää. Näin ollen Hararin teokset ovat myös erinomainen ajankuva. Sen jälkeen kun Jumala kuoli, hän ei ole herännyt henkiin, kunnolla. Juntunen ja jotkut teologit ovat häntä kovasti yrittäneet herättää henkiin, tuloksetta.
Voidaan ajatella, ettei Jumala tai etteivät jumalat kuulu tieteeseen. Ei kahta sanaa. Mielestäni asia ei koskaan ole ollut niin yksinkertainen. Juntunen viittaakin useasti siihen, kuinka yksinkertaistava ja mustavalkoinen Hararin esitys paikoitellen on.
Kyse on tieteenfilosofiasta – maailmantulkinnasta -, ei faktuaalisesta asiasta. Havainnot eivät oikeuta yhdenlaisia teorioita. Ihminen ja maailmankaikkeus ovat niin monimutkaisia systeemejä, että on hieman ylimielistä toitottaa tietävänsä niistä kaiken.
Teos Universumi vailla merkitystä? on luettavissa ilman, että olisi lukenut Hararia, koska se sisältää paljon suoria lainauksia häneltä ja on referoiva. Vain siten kirjoittaja Sammeli Juntunen pystyy pureutumaan erilaisiin teemoihin vapaasta tahdosta tietoisuuden luonteeseen.
Hararin harjoittama buddhalainen meditaatio ja maailmankuva (ainakin minusta se välittyy kautta hänen ajattelunsa) eivät ole neutraaleja maaperiä. Buddhalaisuus on uskonto. Mutta se ei ole uskonto, joka selittäisi koko todellisuuden luonteen.
Nykyään on muodikasta puhua itsen sepittämistä tarinoista ja mainita, kuinka tarkkaileva itse on eri asia kuin kertova itse. Ihmisessä näyttää olevan ikään kuin kaksi minuutta: identiteetti, johon hän samaistuu, sekä identiteetin tiedostava “tietoisuus”.
Monet kurssit lupaavat ihmisen kehittyvän, kun hän tiedostaa, ettei ole vain kertoileva mielensä, vaan jotakin muuta. Hän ei ole tarinansa mukainen identiteetti. Hänellä on potentiaalia vaikka mihin. Jos ei muuhun, niin uuteen tarinankerrontaan: menestystarinan.
Mielestäni Harari sortuu nimenomaan menestystarinaan siinä mielessä, että hän johtaa ihmiskunnan nykyisen onnellisuuden kärsimyksen vähentämisestä. Hänen tieteellinen totuutensa nojaa tiukasti ja varmasti buddhalaista meditaatiota vasten.
Valaistuminen vaikuttaa olevan Hararille lähinnä sen tiedostamista, että ihmisen kuollessa tietoisuuden virta lakkaa. Se ei saa vaikutelmia, muistoja ja niin edelleen, koska sitä ei ollut koskaan olemassa. Mitään identiteettiä ei ikinä ollut olemassa.
Buddhalaisuudesta poiketen Harari vaikuttaa ajattelevan, ettei mikään tietoisuus yhdy mihinkään toiseen tietoisuuteen tai alkulähteeseen, vaan kaikki päättyy siihen. Kiitos ja näkemiin. Älkää tulko uudestaan. Buddhalaisuudessa kuitenkin uskotaan laajasti jälleensyntymiseen.
Nykytieteen käsitykseen sopii erinomaisesti se, ettei ole pysyvää minuutta tai jatkuvuutta tahtovaa sielua. On olemassa vain ajan meri, tietoisuuden virta. Virtoja itse asiassa. Ihmisiä ajelehtimassa ajan meressä vailla merkitystä tai tarkoitusta.
Juntunen huomauttaa, ettei kristinuskossakaan uskota vain substanssisieluun ikään kuin pysyvänä ja muuttumattomana minuutena, vaan myös ruumiiseen, ylösnousevaan ruumiiseen. Aineeton sielusubstanssi ei ole pääasia, vaan kokonaisuus on sitä: henki, sielu ja ruumis, mitään unohtamatta.
Pyhä kolminaisuus ilmenee monin tavoin. Ei vain Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Myös sielu-ruumis-henki -yhteytenä, ei dikotomiana platonilaisittain. Sekulaarissa kummittelee sakraali, transsendenssin häivähdys. Siksi minäkin teen tutkimusta. Mysteeri ajaa tutkimaan lisää. Mutta yläilmoissa myös tuulee eniten.
Jokainen kertoo tarinaa, myös koko ihmiskunta eri kansoineen. Tarinat kiehtovat. Tarinat kerrottuaan Harari implisiittisesti toteaa, ettei mitään suurta tarinaa ole. Ei ole mitään merkitystä. On vain tarinoiva mieli ajassa. Ei ikuisuudessa.
Hararin esitys on nykytieteenfilosofian mukainen, mutta voimme kysyä, että: “Tässäkö kaikki?” Se on sama kysymys, jonka moni elämässään kaiken saanut usein kysyy. Haaveillusta työpaikasta, kultaisesta noutajasta ja autosta sekä perheestä (kumppanista ja lapsista) on tullut totta.
Sammeli Juntunen osaa kritisoida mutta myös kehua. Sen mukaisesti ei Hararin ajattelu ole huonoa. Se on kertomus omasta ajastamme. Koska Harari on nykyajan luetuimpia tietokirjailijoita, on monen suomalaisenkin maailmankuva hänen kirjojensa jatkumoa, perintöä.*
Silti merkitystä ei tunnu tavoittavan, vain tuntu minuudesta on yhä läsnä. Kuilu tietoisuuden ja merkityksen sekä tiedottomuuden ja merkityksettömyyden välillä kasvaa kasvamistaan. Nykyihminen ei saa onnea materiasta kuin tiettyyn palkkatasoon asti. Merkitystä vieläkin vähemmän.
Onko oltava jotakin muuta? Mitä? Voiko elämän merkityksen löytää vain itse sen merkityksellistämällä? Tiettyyn pisteeseen asti voi, mutta kun menettää merkitykselliset asiat tai ihmiset, ollaan taas kuilun reunalla. Miten merkityksettömästä tulee merkityksellistä? Miten kuolleesta aineesta tulee elävää?
Miten siihen tulee tietoa, tietoisuutta?
Kirjoittanut: Tea Holm, fil. toht., teol. maist. ja uskonnon aineenopettaja
*Suomen ev. lut. kirkon Uskonto arjessa ja juhlassa Harari mainitaan yhtenä suomalaisten maailmankuvaan ajanjaksolla 2016-2019 eniten vaikuttaneista kirjoittajista. (Katso Sammeli Juntusen blogi.)
Huom. Kirjailijanblogi sisältää kaupallista yhteistyötä.
Kirjailijanblogi.com - Tieto on pääomaa 
Leave a Reply